Kriston kauhutarina

Kristoa oli aina vaivannut järjetön ja outo pelko: kielipelko. Kielen näkeminen, jopa kaikkein arkipäiväisimmissä tilanteissa, aiheutti väristyksiä hänen selkärangassaan. Paetakseen muiden uteliaita kieliä hän oli vetäytynyt eristäytyneeseen mökkiin syvälle metsään, kauas kaikista, jotka saattaisivat tahattomasti laukaista hänen fobiansa.

Eräänä kylmänä, kuuttomana yönä Kristo löysi itsensä yksin syrjäisestä turvapaikastaan, peittoihin kääriytyneenä ja mökin mukavassa nojatuolissa. Ainoa valonlähde oli takan roihuava hehku, joka heitti huoneeseen aavemaisia varjoja. Ulkona olevan metsän hiljaisuuden rikkoi silloin tällöin pöllön huuto tai lehtien kahina tuulessa. Kun Kristo oli ajatuksiinsa uppoutuneena pohtimassa erikoista pelkoaan, hänen yksinäisyytensä rikkoi mökin ulkopuolelta kuuluva outo ääni. Se kuulosti vaimealta, rytmikkäältä koputukselta. Hänen sydämensä hakkasi, kun hän mietti, mikä voisi aiheuttaa äänen keskellä yötä.

Vastahakoisesti hän nousi tuoliltaan ja lähestyi ikkunaa kurkistellen ulos pimeyteen. Kuu oli piilossa raskaiden pilvien takana, eikä hän nähnyt mitään. Mutta koputus jatkui, voimistuen ja voimistuen, aivan kuin se olisi lähestynyt mökkiä. Koska Kristo ei voinut vastustaa uteliaisuuttaan, hän avasi varovasti hytin oven. Ääni johti hänet irvokkaaseen löytöön: metsän varjoista työntyi esiin pitkä, kiemurteleva kieli, joka luikerteli kohti mökkiä. Se oli erilainen kuin mikään, mitä hän oli koskaan nähnyt, sairaalloisen kalpea ja kosteudesta kiiltävä. Kristo jähmettyi pelosta ja katseli kauhuissaan, kun pitkulaiset ulokkeet painautuivat hytin puuseiniä vasten, nuolivat ja tunnustelivat kuin yrittäisivät löytää tietä sisään. Pelkkä sen näkeminen sai kauhun aallot kulkemaan hänen kehossaan. Epätoivoissaan Kristo paiskasi oven kiinni ja tukki sen painavilla huonekaluilla kuunnellen koko ajan kielen armotonta, märkää ääntä, joka kuului sen hyökätessä mökin ulkokuoreen.

Yön edetessä pelko, joka oli ajanut hänet tähän syrjäiseen paikkaan, oli saanut kieroutuneen, painajaismaisen muodon. Hänellä ei ollut mitään keinoa selittää edessään tapahtuvaa outoa ilmiötä, eikä hänellä ollut mitään keinoa puolustautua. Tunnit muuttuivat ikuisuudeksi, ja Kriston mieli tasapainoili hulluuden partaalla. Juuri kun hän luuli, ettei enää kestäisi sitä, irvokas hyökkäys loppui, ja mökki hiljeni jälleen. Vapisevin käsin Kristo irrotti barrikadin ja kurkisti ulos. Hänen hämmästyksekseen ja kauhukseensa painajaismaisesta kielestä ei näkynyt jälkeäkään. Se oli kadonnut yhtä salaperäisesti kuin oli saapunutkin.

Yksin, hämmentyneenä ja yhä järjettömän pelkonsa riivaamana Kristo tajusi, ettei hän koskaan pääsisi todella pakoon kielten piinaa, vaikka hän pakenisi kuinka kauas erämaahan. Se oli pelko, joka ei vaaninut vain hänen mielensä syvyyksissä vaan myös todellisuuden pimeimmissä nurkissa.

👅 loppuun kuva ruusun kielestä